Vuori

Vuori. Edessäsi.

Sen ylittäminen ei ole missio, tehtävä. Ainut on, että ottaa ensimmäisen askeleen.

Jos matkan teko, missään määrin on sinulla mielessä, toivon että ehdit hetken lukea mitä minulla on sanottavana. Tiedän paljon kivusta, kivun kantamisesta, vihan ja siitä kamppailusta kun ei suostu hyväksymään omaa tarinaansa omakseen. Sanon sen jo heti tähän alkuun, että käyn edelleen läpi asioita, en edelleenkään ole valmis enkä tule valmiiksi elämässä ja minun tarinani on kesken.

Kaikki eri elementit – viha, kateus, syyttäminen, ilo, suru, epäilys. Huomasin joinakin vuosina käyväni eniten näitä tunteita läpi: vihaa, surua, epäilystä. Myös kateus, syyttäminen, ilo, osuivat syvälle. Kaikki näistä tunteista tuntui osuvan syvälle. Ne jäivät ehkä pinnalle leijumaan, mutta yksi iso osoitus tunteillani oli se, että ne koskivat minua itseäni ja mitä minä kävin läpi. Siihen ei ollut suurta ulkoista syytä, huomasin että minä itse olin ollut itseni suurin este. Mitä ja miten kulutin päiväni katsellessani tai lukiessani jotain, ja mihin vietin aikani, mihin ajatukseni kykenivät taipumaan, ja mihinkä taas eivät.

Tunteet on hirmu tärkeitä. Ne opettaa paljon mitä todella kokee, kehollisesti ja mielensä sopukoissa. Ne on viestejä siitä sisäisestä maailmasta jota käyt läpi. Tunteet ei oo sattumia, ne on sekä kehon että mielen yhteistyökumppanit. Tunteet jotka kokee yksinään, salassa, voi olla suuresti yhteydessä sun omaan sisäiseen maailmaan. Muista ettet oo koskaan yksin. Ei kukaan oo oikeasti koskaan yksin. Joku tulee elämässä vastaan aina, joku jolle voi jakaa, pyytää apua, ja parasta on et vastalahjaksi sä saat vähän kevennettyä taakkaasi. Se on se ikuisen vaihtokaupan ihastuttava kierre, kun kohtaa ihmisiä.

Aivoja voi opettaa, uudelleen rakentaa ajattelua, voi löytää itsestään uusia puolia tulisissa tai vaahtopäät-merellä-painavassa-sateessa -tyyppisessä tilanteessa. Ne on niitä mielen maisemia joita piirrän tässä. Tuli piirtyy mulle aina eniten koettelemuksina arjessa, taas vaahtopäät sateisessa myrskyssä kuvastaa kun sattuu tapahtumien sarjoja, menetystä, surua, vaikeutta sopeutua. Nää on tietysti ite kehiteltyjä, eli voit hyvin luoda itsellesi juuri sellaisen mielenkuvan joka on sopiva ja just sun tilannetta kuvaava, mieleesi. Eikä se oo poiskaan vaikka vähän samalla tavalla ajattelisit.

Palaan välillä itse Suvimäen Klubitalon joihinkin tiettyihin tapahtumiin, viime aikoina eniten ollut opiskeluretriitti porukan mukana, ja se on ollut tosi antoisaa, siit on saanut paljon itsellensä voimavaroja, tutuista tullut enemmänki ystäväpiiriä, ehkä sellasia kanssakulkijoita, joita ei oikeasti osais muuten pyytää. Niin se elämä kuljettaa.

Meillä on ollut hyvä ilmapiiri maanantain ja torstain vietetyissä Opiskeluretriiteissä, joihin saa osallistua myös joko Talolta käsin, tai sitten etäyhteyksin, mikä kulloinkin on just sulle, sopivinta tulla pistäytymään.  Kyse ei oo siitä että tekisit jotain suurta ja hienoilla laitteilla kotoa käsin käyt. Voi tulla ihan vain lukemaan kirjaa, ja olla pelkällä mikillä näyttämättä kameraa. Itse olen tätäkin juuri tehnyt, silloin tällöin.

 

Kuitenkin pieni kynnysaskel voi sekin olla, mut suosittelen ehdottomasti testaamaan muutaman kerran, jos ajatus sellaisesta yhteisöllisyydestä yhtään mietityttää tai haluat tulla mukaan testaamaan mistä Pomodoro -opiskelumekaniikassa ja aikaansaamisessa on kyse.

Monista asioista saa muutenkin paremmin irti, ku lähtee vaan testaamaan. Mitä hävittävää siinä sulla ois?

Ehkä suurin ymmärrettävä pelko-ajatus on, ettei kuulu joukkoon. Suvimäellä tilanne on ollut täysin päinvastainen, ja kokemuksen kautta voin sanoa, et siellä on aina tilaa uusille ihmisille, uusille jäsenillekin. Jos joku on jo jäsen, se ei vie pois sitä ettetkö voisi sinäkin olla. Ihmiset tarvitsevat toinen toistaan. Siinä se isoin sydämellinen viesti, et me ollaan kuitenkin kaikki samoista lähtökohdista, et me tarvitaan yhteisöllisyyttä, yhteenkuuluvuutta, eikä me pärjättäisi ilman toinen toistamme.

Yksi asia mikä itelle on osoittanut tosi tärkeäksi asiaksi, on se et on itselle armollinen, antaa asioille riittävästi aikaa, yrittää olla liikaa hermoilematta, kaikki on kuitenkin elämässä tähänkin saakka järjestynyt. Jostain oon löytynyt apua, jostain oon saanut voimaa, ja jotakin piti läpi käydä, jotta selviäisi seuraavasta askeleesta elämässä.

Oon tosiaan nähnyt molemmat puolet elämästä, sen kivun, sen vaikeuden uskaltaa tehdä oikein itselleen. Ajatuksissani olen myös vellonut, ollut syvissä vesissä, ja miettinyt kuinka pääsen ulos ja ylös. Muistan sen nykyään aina et pienellä askeleella kerrallaan, on suurempi hyöty tulevaisuudelleni kuin mitä luulinkaan. Askel kerrallaan, aina, ensin. Sieltä voi sit löytyä sitä vapautumista, pehmeämpää laskua, iloa pienestä.

Se kaikki voi alkaa sillä askeleella, jonka otit, sitten seuraava askel, “ei tässä kummempaa”, eikä kukaan huomaisi vaikka ottaisin kolmannenkin. Sit jossain vaiheessa lähipiiri alkaa huomaamaan, että voit paremmin, askeleiden ottamisesta tuli rutiinia, et pelännyt yhtä paljon aina, ja vaikka olisitkin pelännyt, teit asioita silti, se sai aikaan rohkeuden. Kun asennoituu tekemään ensin, pelon, kivun kanssa, sieltä se, aito rohkeus kumpuaa.

Kysynkin tässä välissä. Jos sullakin on haaveita, mitä ne on? Minne ne veis sut? Mitä voin tänä päivänä tehdä haaveeni / unelmani eteen? On, sulla on väliä.

Tulevakin talvi tässä ihan oikeasti mietityttää, ottaa hetkeksi aikaa itselleen, mentävä päivä kerrallaan, oltava itselle se selkärankatuki, suuntana eteenpäin, minne ikinä se mua viekään. Sen kokemus et aika liikkuu, vuodet karttuu, ja mä siinä välissä, teen ihan niitä tavallisia arkea edistäviä asioita, pystyn kun uskaltaudun tekemään, saan mieltä nostettua mukavilla arjen asioilla ja pienillä harrastuksilla. Se uuden kokeminen, kun menee uudelle kursille, näkee uusia ihmisiä, käy ensimmäisiä kertoja Suvimäen Talolla saaden samalla vertaistukea mitä ei tiennyt ensin tarvitsevansa. Siitä eteenpäin, vuosien varrella, sä oot kehittänyt itselles uuden, ja uuden tukiverkoston. Jos todella tahdot voida paremmin, niin oo ihmeessä mukana meiningissä ja järjestetyissä tapahtumissa Suvimäen Talolla, äläkä pelosta huolimatta jätä yrittämistä, niin kuin missäänkään asiassa. Sitä paitsi me kaikki pelätään jotain aina, pelko on sellanen osa elämää, ettei se ainakaan paranna asioita, kun jättää tekemättä sen toimiessa varjona elämässämme.

Lisäksi, oon ite tehnyt sellasen sopimuksen itseni kanssa, et hei, mä yritän. Vaikka ois vaikeaa, vaikka ois pelkoja, vaikka en uskois aina asioiden järjestyvän, vaikka en oliskaan paras tänään, vaikka en näkis mitä seuraavaks tapahtuu. Tee säkin, peläten, epäillen, häpeillen, uskomatta itseesi – oo vahva, rohkea, ja tuo muille sun persoona, sun rohkeutesi, esille. Mä oon muuten matkaani tehdessä huomannut paljon asioita. Mä pystyn selviytymään tilanteista. Mä pystyn tähän, ja tässä.

Mä olin se vuori. Silti en enää niin loivan korkealle ulottuva.

Ajatuksiani tässä jaoin, kiitos kun luit tänne asti,

terkuin,

Annina